Aivan niin... anteeeeeks ku ny on ollu ihan haudan hiljasta tääl, toiseen blogiin kävin purkaas ajatuksiani.

Lyhyesti mainittakoon, notta jonki sortin masennus on pitäny leiriään minussa jo ainaki kuukauden päivät ja tietysti B on touhua seuraillu siinä sivus.

Tää on ollu ehkä synkintä aikaa mitä oon B:n aikana eläny, jossei ny lasketa mukaan niitä opinnäytetyön koodausongelmista aiheutuvia itkunyrkkiraivareita ja yhyy-en-valmistu-ikinä,-mustei-oo-mihinkää -angstailuja. Mutta tuo oliki ohimenevää ja ratkes kyllä aikanaan. Tuolloin tuntemukset oli saatava kuvaksi. :D 

Koko kesä oli vähä vaisua ja nyt tuntuu että kaikki huonot fiilikset on viimein tiivistiny painavaks möykyks. Tietty B on tään huomannu ja tuntuuhan siitä pahalta kattoa ku mä voin huonosti. Välillä mä en oo kaivannu B:n seuraa, koska oon halunnu synkistellä ittekseni tai sit oon halunnu kohottaa mieltäni hengaillen kaksoistornien kans. Välillä oon vaan ollu niin kyllästyny ku oma naama on norsunvitulla ja toinen joutuu sitä kattella joka päivä. Toisaalta sit haluun et just B on se henkilö jonka haluan olevan lähelläni huonona hetkenä.

Mutta kuten keväälläki, niin myös nyt B on mun henkisenä tukena, ja on oikeesti yks niistä harvoista asioista jokka mulle antaa voimaa. Aina ei voi olla kivaa ja myös B ymmärtää sen. Musta tuntuu jo nyt, et laiminlyön rakastani, tuntuu et se ansaittis niin paljo parempaa seuraa ku mä. :/ Mun on ollu nyt vaikee huomioida B:tä (masentuneet ajattelee lähinnä itteensä).

NÖYRIN ANTEEKSIPYYNTÖNI, B, ETTÄ MINÄ OLEN TÄLLÄINEN. -.-

Mä oon syöny masennukseen lääkkeitä (taisin syödä vielä ku tapailin B:tä ekaa kertaa). Mut oikeesti.. eihän tääl mitää muuta tarjotakkaa avuksi ku lääkkeitä vaan naamaan niin johan lähtee. Mä tarvisin terapiaa erinäisiin asioihin muttei oo varaa. Noniin eipäs lähdetä sivuraiteille vaan mä aattelen notta...

NYT OIKEESTI! 

Eikö asioille voi itte tehdä mitää!? Onko pakko vetää nappeja? Mä meinaan aattelin, notta nyt olis oikeesti korkee aika vaikuttaa itte omaan henkiseen hyvinvointiin ja mä aattelin tehdä sen alottamalla lenkkeilyn! Ei liikunta ainakaa voi pahentaa asiaa ja samalla mä pääsen lähemmäs B:tä, koska se rakastaa liikuntaa/kunnosta huolehtimista! :)

Huomenna herään ysiltä ku M lähtee töihin ja meen kävelylenkille puistoon. Meen eka ihan yksikseni, koska siten mulla on mahdollisuus ajatalle asioita rauhas tai sitte tyhjentää koko pää ajatuksista. Tarkoituksena on pyytää B jossain vaihees aamuisille lenkeille, niin et saisimme siitä yhteisen liikunnallisen harrastuksen! Ah.. nyt mulla on intoa tota liikkumista kohtaan! ^.^

Ok nyt me siirrytään soffalle stalkkaan B:n kans BB:n asukkeja, omaa elämää odotellessa.... :D Moro!